Lapsikaste kristillinen käytäntö? Lapsikaste on kristillinen käytäntö, joka juontaa juurensa varhaiskristilliseen aikaan ja on säilynyt monien kirkkokuntien perinteenä tähän päivään asti. Sen historia on rikas ja monitahoinen, kietoutuen läheisesti kirkon kehitykseen ja teologisiin tulkintoihin. Varhaiskristillisessä kirkossa kaste oli merkittävä askel uskoon tulemisessa. Se symboloi uudestisyntymistä ja puhdistumista, ja sen kautta uskovat liitettiin Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Ajan myötä lapsikasteen käytäntö alkoi vakiintua, ja se nähtiin keinona liittää lapset Jumalan kansaan jo varhaisessa iässä. Raamatun opetus lapsikasteesta ei ole suoraviivaista, sillä Raamattu ei käsittele aihetta eksplisiittisesti. Kuitenkin monet kirkon opettajat ovat löytäneet tukea lapsikasteelle Raamatun teksteistä, kuten apostolien teoista ja Jeesuksen sanoista, jotka kehottavat tuomaan lapset hänen luokseen. Nykyään lapsikasteen merkitys ja käytäntö vaihtelevat eri kirkkokunnis

Historia: Helluntaiherätyksen juuret ovat 1800-luvulla Yhdysvalloissa vaikuttaneissa baptisti- ja metodistikirkkojen pyhitysliikkeissä. Liikkeen seurakunnat opettivat, että pyhitys on teko, jolla Jumala tekee uskonratkaisun tehneen ihmisen rakkautensa arvoiseksi. Tästä teosta käytettiin nimitystä Pyhän Hengen kaste ja sen ulkoisena ilmenemismuotona pidettiin kielilläpuhumisen armolahjaa. Helluntaiherätyksellä ei ole varsinaista perustajaa, mutta modernin helluntailiikkeen synty yhdistetään yleensä metodistipastori Charles Fox Parhamiin (1873-1929) ja hänen Kansasiin perustamaansa raamattukouluun. Parhamin johtaman rukoustilaisuuden aikana yksi oppilaista Angnes Oznam (1870-1829) sai pyhän hengen kasteen ja alkoi puhua kielillä. Hetken kuluttua sama tapahtui Parhamille ja muille oppilaille. (Melton 2005, 421.) Helluntailaiset myöntävät seurakuntana olevansa virheellisiä ja puutteellisia, joissakin maalaiseurakunnissa voi olla hyväkin ilmapiiri, kun taas toinen seurakunta